On olemassa keijuja, jotka ovat löytäneet tiensä pois pimeästä metsästä

Pimeys on vallannut keijumetsän. Hämyssä voi erottaa puiden lonkeroisten oksien siluetteja, ne näyttävät kurkottelevan ja tarttuvan kaikkeen tukahduttaen. Metsä elää ja hämärän hahmot kiemurtelevat huokaillen sen pimeydessä. Kun on viettänyt siellä niin kauan aikaa, se alkaa tuntua kodilta. Ei siksi, että se olisi turvallinen paikka vaan siksi, että sen tuntee jo niin läpikotaisin, ettei maailmassa ole mitään yhtä tuttua. 

Pienet keijut rakastavat kuitenkin kauneutta ja hyväntahtoisina osaavat löytää myös kauneuden siitä pimeydestä, koska muita vaihtoehtoja ei ole enää ollut aikoihin. Pienet keijut tuudittautuvat pimeyden syliin ja antavat sen kietoa itsensä syvemmälle uneen.

Joskus oli toisin. Auringonvalo kimmelsi puiden lehdillä ja keijutytöt kirmailivat kilpaa pitkin sammalmättäitä perhosten ja kukkien kanssa leikitellen. Muistatko, miten syvänvihreää on pehmoinen sammal paljaiden varpaidesi alla? Miltä maistuu aamun ensimmäinen kristallinkirkas ja makea kastepisara poimulehden tarjoamana? Kuinka metsän eläinlapset ottavat ensimmäisiä haparoivia askeleitaan ja jokainen onnistuminen ympärilläsi saa sinutkin kuplimaan onnesta?

Kun Yö tuli, oli se ensin kuin mikä tahansa yö. Kyllä se aamu pian valkenisi, luottivat keijut. Aamua ei tullutkaan vaan yö tiivistyi tiivistymistään, kunnes se muuttui lähes sietämättömäksi. Pienet keijut kaipasivat jo aamua, kastetta, auringon kultaisia hippuja kimaltamassa ympärillään – kunnes jo unohtivat sen – ja pimeydestä tuli koti. Keijut eivät enää tunteneet iloa ja onnea. 

Positiivisina olentoina keijut kuitenkin oppivat pian keinoja tunteilleen pimeydessäkin. He löysivät kauneutta ahdistuksesta. Löysivät hyvyyden kaipuusta. Löysivät voimaa vihasta. Niin pienet keijut tekevät, he pyrkivät muuttamaan kaiken hyväksi. Pimeys on kuitenkin muuttumaton, koska pimeys ei ole mitään. Pimeys on vain tyhjää, joka ennen pitkää tekee keijutkin tyhjiksi. Olisi paljon helpompi vain antautua sen vietäväksi, mutta keijut eivät ole metsässä sitä varten.

On olemassa keijuja, jotka ovat löytäneet tiensä pois pimeästä metsästä. Ensin vastaan on tullut ohut, kultainen valonsäde. Uutena ja outona asiana se on herättänyt hyvinkin ristiriitaisia tunteita. Mikä on tuo outo ilmiö, vieras ja vastoin kaikkea sitä, mikä on tuttua? Aluksi se voi olla pelottava. Julmalla tavalla valaisee esiin asioita pimeydestä. Se tuntuu julmalta siksi, että keiju näkee valon rikkovan pimeyden. Siellä mihin tuo säde koskettaa, ei ole enää mitään tuttua. Keijua hirvittää ajatus siitä, että valonsäde koskisi häneen, muuttaisi joksikin vieraaksi. 

Pimeys on kuitenkin jo aikoinaan tehnyt keijusta valtavan rohkean ja uteliaan. Pieni keiju hipaisee valonsädettä siivenkärjellä hyvin varovasti. Auringon hippunen tarttuu leikkisästi siipeen ja kimaltelee hempeästi ja kauniisti. Silloin keiju yhtäkkiä muistaa valon, joka hänkin syvällä sisimmässään on. Keiju antaa valonsäteen johdattaa kohti kasvavaa kullanhohtoa, nauraa ja leikittelee valon kanssa ja pian saattaa unohtaa koko pimeyden.

Elämä valossa ei kuitenkaan ole yhtä leikkiä, vaan keijuilla on paljon tehtävää. Yksi tehtävä on muistaa, että on vielä paljon keijuja, jotka nukkuvat painajaisuniaan pimeyden tiukassa sylissä. Kukaan muu ei osaisi näitä nukkuvia keijuja löytää kuin sellaiset keijut, jotka ovat tuon pimeyden kokeneet ja tuntevat sen niin hyvin, ettei mikään siellä enää pelota. Niinpä nämä keijut muistaessaan suuntaavat pian kohti pimeää metsää. He tietävät, etteivät voi vain lähettää auringonvaloa tulvimaan pimeyden keskelle, se olisi julmaa ja voisi vahingoittaa uinuvia keijuja. Niinpä he ripottelevat vain muutaman auringon hippusen oksien välistä pimeyteen, tietäen omasta kokemuksestaan sen valtaisan vaikutuksen. 

Nyt minä muistan tuon pimeän metsän. Muistan sen tarjoaman piilon ja kuinka se kietoutui ympärilleni. Nyt minä tiedän, että siellä on vielä paljon pieniä keijuja odottamassa omia hippujaan herättelemään hellästi. Tässä on minun hippuni sinulle, öisen metsän kaunis keiju.